Skenejen eroaminen sarjakuvamaailmassa

Tämän artikkelin meille lahjoitti Aura Ijäs, joten suurkiitokset hänelle tästä edelleen ajankohtaisesta artikkelista!

---

 

Minua pyydettiin kirjoittamaan skenejen eriytymisestä. En ole tosin paras puhumaan asiasta, sillä en ole itse ollut enää muutamaan vuoteen kunnolla ”sisällä” yhdessäkään skenessä, jos koskaan. Joten en ole täysin varma miten lähestyä tätä aihetta ilman, että syyllistyn perusteettomiin väitteisiin. Mutta en ole voinut olla huomaamatta, että sarjakuvaporukat ovat yhä jakautuneet eri osastoihin, jotka eivät juuri ole tekemisissä toistensa kanssa, eivätkä tiedä toistensa tekemisistä juuri mitään.

Tämä on tietenkin kärjistys. Aina löytyy niitä jotka lukevat kaikkea ja hakevat vaikutteensa piirtäjänä eri puolilta. Mutta monet muutkin ovat sitä mieltä että selkeä jako on olemassa, ja se haittaa. Toiset taas näkevät että mitään jakoa ei enää ole. Yritän siis tässä kirjoittaa kärjistetyistä jaoista ja siitä miten se vaikuttaa piirtäjiin.

Selkeimmin eriytyminen näkyy vastakkainasettelussa manga vs. perinteinen sarjakuva, joka yhä kituuttaa elossa siitä huolimatta, että manga ei ole enää mikään uusi juttu. Perinteisen sarjakuvan alle menee ilmeisesti kaikki muu paitsi manga. Mangavaikutteinen sarjakuva jää keikkumaan näiden kahden väliin, vailla selkeää paikkaa minne kuulua. Perinteisen sarjakuvan kentällä on lisäksi omia pienempiä sotia. Ja vielä yksi muista erillään oleva alue on koirasarjakuva, johon en ole liiemmälti tutustunut ja siis jäävi puhumaan siitä mitään. Mutta näin ulkopuolisen näkökulmasta se vaikuttaa joukolta tyylillisesti lähes identtisiä piirtäjiä, joiden alkuperä on Hopeanuolessa.

Usein käy niin että varsinkin nuori piirtäjä lukee esimerkiksi vain valtavirtamangaa ja saa kaikki vaikutteensa siitä. Tai koirasarjakuvaa. Tai mitä tahansa. Yksipuolisuus on kuitenkin piirtäjän vihollinen, ja puhun siitä lisää myöhempänä. Mangavaikutteiden yksipuolisuus on ollut tapetilla, ja ihan syystäkin, mutta en oikein sulata väitettä ettei mangavaikutteinen sarjakuva voisi olla persoonallista. Jos ottaa vaikutteensa suoraan ”taidesarjakuvasta” (mitä se sitten onkin), se on ihan ookoo ja tuloksena on jotain originaalia, mutta mangavaikutteet tekevät piirroksesta heti kopioidun.

Kun aloitin sarjakuvien tekemisen, manga oli Suomessa suhteellisen uutta ja lähinnä pienten harrastajapiirien juttu. Tykästyttyäni tyyliin aloin piirtää itsekin mangavaikutteisesti. Sain kuitenkin puolustella tyylivalintaani suunnilleen joka toiselle vastaantulijalle, ja kuulin mm. ettei suomalaisella ole oikeutta piirtää mangaa. Tämä ei aluksi haitannut, sillä uskoin valitsemaani suuntaan, mutta mitä enemmän ”et sä piirrä ollenkaan omalla tyylillä?” raikasi, sitä enemmän minusta alkoi tuntua että mangavaikutteet saattavatkin olla este piirtäjän uralle. Huomio kiinnitettiin useammin mangavaikutteisiin kuin puutteisiin, joita piirustustaidossani oli (ja on yhä). Ajattelin kuitenkin, että ehkä muutamassa vuodessa asiat muuttuvat, mangasta tulee valtavirtaa, skenet sekoittuvat enemmän ja piirtäjille aukenee mahdollisuuksia…

Toisin kävi.

Manga ja ”kaikki muu” ovat yhä erillään, ja eri ryhmät eivät ilmeisesti tiedä toistensa tekemisistä juuri mitään. Eikä siihen kuulemma koeta tarvettakaan, ainakaan mangapuolella. Myös Otto Sinisalo kirjoitti asiasta Anime-lehteen viimeisessä Bedefiili muistelee-kolumnissa. Toive oli, että mangakulttuuri monipuolistuisi ja lukijat ylittäisivät rajoja puolin ja toisin. Mutta manga on Suomessa yhä pitkälti pikkutyttöjen juttu, mangaharrastajat ovat omassa poterossaan eivätkä juuri tule sieltä ulos, ”perinteisellä puolella” luetaan hyvin vähän mangaa ja mangapuolella muuta sarjakuvaa. Mangavaikutteitakin halveksutaan yhä, joskaan ei ehkä yhtä paljon kuin vielä muutama vuosi sitten. Niistä saattaa olla haittaa jopa kouluihin hakiessa.

Tämä sitten vaikuttaa erityisesti mangavaikutteisiin tekijöihin. Moni onkin irtautunut mangaskenestä ja lopuille ei löydy omaa kohderyhmää. Markkinoidako sarjakuvaansa mangaa vihaaville bedefiileille? Vai kenties mangapuolelle, jossa kulutetaan pääasiassa aitoa japanilaista viihdettä? Bedefiilit ovat oikeastaan usein myötämielisiä mangaa kohtaan, mutta olisikohan oikeampi paikka silti piirtää harrastuspohjalta doujinsheja muille mangafaneille? Suurin osa taitaa tehdä juuri näin. Tilanne ei onneksi ole ihan näin kärjistetty, mutta on hassua että Suomi pursuaa piirtäjiä jotka haluavat tehdä omaa mangaa, mutta silti mangavaikutteiselle sarjakuvalle ei ole kysyntää. Myönnettäköön että suuri osa tosin piirtää lähinnä yksittäisiä kuvia, ja kaikilla ei toki ole edes halua yrittää ammattilaiseksi. Mutta onko mangavaikutteisella piirtäjällä edes mahdollisuutta päästä eteenpäin harrastelijatasolta?

Olen vuosien aikana nähnyt runsaasti ihmisiä, jotka eivät suostu tutustumaan asiaan X sen takia, että heillä on siitä ennakkoluuloja. Manga on kuraa ja mangaernut ärsyttäviä. Suomalainen sarjakuva on kuraa. Milloin mikäkin on kuraa. Muistan, sillä itsellänikin oli lyhyt ”vain manga on hyvää”-vaihe, joka onneksi meni ohi yhtä nopeasti kuin tuli. Mangapiirtäjät ovat ahtaissa porukoissaan ja varsinkin nuorilla, sinänsä kunnianhimoisilla tekijöillä, on ollut hyvin vaikeaa kokeilla uusia välineitä, lukea jotain mikä ei ole mangaa tai hankkia vaikutteita jostain mikä ei ole joko mangaa tai nättiä. Tällä reseptillä saadaan kuitenkin hyvin yksipuolisia piirtäjiä.

Luovan työn tekijöille toitotetaan aina sitä että pitäisi olla kiinnostunut kaikesta ja tutustua kaikkeen. Moni ei liian nuorena osaa vielä ajatella näin, ja usein neuvot vain sivuutetaan. Kun kuluu muutama vuosi, ne tajutaan viimein itse ja jaetaan eteenpäin. Eli nyt seuraa perinteinen saarna:

Luovan työn tekijöille on tärkeää saada mahdollisimman paljon materiaalia jonka avulla työstää omia juttuja. Uusiin asioihin kannattaa tutustua, sillä kokeilematta ei tiedä löytyykö sieltä sittenkin jotain mielenkiintoista. Ulkona kannattaa katsella ympärilleen. Luonnoskirjaa on hyvä pitää aina mukana. Kirjastossa kannattaa selailla sarjakuva-albumeja, jotka eivät kuulu siihen omaan harrastukseen. (Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että pitäisi hampaat irvessä kuluttaa tuntikausia lukien jotain, mistä ei ole lainkaan kiinnostunut.) Taidenäyttelyissäkin voi käydä kun siihen on mahdollisuus. Esimerkiksi sellaiset tutut tekijät kuin Edelfelt tai Gallen-Kallela tarjoavat sarjakuvantekijällekin paljon. Tai vaikka Carl Larsson, jonka näyttely on tätä kirjoittaessa juuri tullut Ateneumiin.

Myös ”tylsiin” asioihin kannattaa kiinnittää huomiota, kuten esimerkiksi taustoihin. Poseerauskuvia on hauska piirtää, mutta ilman hyvin rakennettua maailmaa ja taustatyötä ei sarjakuvan maailma tunnu todelliselta. Monet sanovat tässä että aina taustoilla ei ole mitään merkitystä, sillä se mikä on tärkeää on mitä hahmojen päässä tapahtuu. Aina monimutkaisia taustoja ei tarvitakaan, ja kaikissa tapauksissa ei lainkaan. Mutta olen nähnyt lukuisia esimerkkejä siitä että taustoja olisi tarvittu, mutta tekijä ei ole jaksanut tehdä niitä. Myös ympäristön avulla voi kertoa hahmon tunnetiloista. Monesta shoujomangasta taustat uupuvat miltei kokonaan, mutta kun sarjasta tehdään anime, yhtäkkiä taustat ovat paljon suuremmassa osassa ja osaltaan auttavat tunnelman luomisessa.

Porukkaan kuuluminen ei ole paha asia, mutta liika eristäytyminen omaan poteroon voi kostautua. Ilman taustatyötä ja muista piireistä ammentamista meillä ei olisi esimerkiksi Kaoru Morin mangaa, Professor Laytonia tai vaikka Planetesia. Myös yhteydenpidosta muiden ryhmien välillä olisi varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa, vaikka koettaisiinkin ettei oma skene tarvitse mitään kontakteja muihin ryhmiin.