Skenejen eroaminen sarjakuvamaailmassa

Tämän artikkelin meille lahjoitti Aura Ijäs, joten suurkiitokset hänelle tästä edelleen ajankohtaisesta artikkelista!


 

Minua pyydettiin kirjoittamaan skenejen eriytymisestä. En ole tosin paras puhumaan asiasta, sillä en ole itse ollut enää muutamaan vuoteen kunnolla ”sisällä” yhdessäkään skenessä, jos koskaan. Joten en ole täysin varma miten lähestyä tätä aihetta ilman, että syyllistyn perusteettomiin väitteisiin. Mutta en ole voinut olla huomaamatta, että sarjakuvaporukat ovat yhä jakautuneet eri osastoihin, jotka eivät juuri ole tekemisissä toistensa kanssa, eivätkä tiedä toistensa tekemisistä juuri mitään.

Tämä on tietenkin kärjistys. Aina löytyy niitä jotka lukevat kaikkea ja hakevat vaikutteensa piirtäjänä eri puolilta. Mutta monet muutkin ovat sitä mieltä että selkeä jako on olemassa, ja se haittaa. Toiset taas näkevät että mitään jakoa ei enää ole. Yritän siis tässä kirjoittaa kärjistetyistä jaoista ja siitä miten se vaikuttaa piirtäjiin.

Selkeimmin eriytyminen näkyy vastakkainasettelussa manga vs. perinteinen sarjakuva, joka yhä kituuttaa elossa siitä huolimatta, että manga ei ole enää mikään uusi juttu. Perinteisen sarjakuvan alle menee ilmeisesti kaikki muu paitsi manga. Mangavaikutteinen sarjakuva jää keikkumaan näiden kahden väliin, vailla selkeää paikkaa minne kuulua. Perinteisen sarjakuvan kentällä on lisäksi omia pienempiä sotia. Ja vielä yksi muista erillään oleva alue on koirasarjakuva, johon en ole liiemmälti tutustunut ja siis jäävi puhumaan siitä mitään. Mutta näin ulkopuolisen näkökulmasta se vaikuttaa joukolta tyylillisesti lähes identtisiä piirtäjiä, joiden alkuperä on Hopeanuolessa.

Usein käy niin että varsinkin nuori piirtäjä lukee esimerkiksi vain valtavirtamangaa ja saa kaikki vaikutteensa siitä. Tai koirasarjakuvaa. Tai mitä tahansa. Yksipuolisuus on kuitenkin piirtäjän vihollinen, ja puhun siitä lisää myöhempänä. Mangavaikutteiden yksipuolisuus on ollut tapetilla, ja ihan syystäkin, mutta en oikein sulata väitettä ettei mangavaikutteinen sarjakuva voisi olla persoonallista. Jos ottaa vaikutteensa suoraan ”taidesarjakuvasta” (mitä se sitten onkin), se on ihan ookoo ja tuloksena on jotain originaalia, mutta mangavaikutteet tekevät piirroksesta heti kopioidun.

Kun aloitin sarjakuvien tekemisen, manga oli Suomessa suhteellisen uutta ja lähinnä pienten harrastajapiirien juttu. Tykästyttyäni tyyliin aloin piirtää itsekin mangavaikutteisesti. Sain kuitenkin puolustella tyylivalintaani suunnilleen joka toiselle vastaantulijalle, ja kuulin mm. ettei suomalaisella ole oikeutta piirtää mangaa. Tämä ei aluksi haitannut, sillä uskoin valitsemaani suuntaan, mutta mitä enemmän ”et sä piirrä ollenkaan omalla tyylillä?” raikasi, sitä enemmän minusta alkoi tuntua että mangavaikutteet saattavatkin olla este piirtäjän uralle. Huomio kiinnitettiin useammin mangavaikutteisiin kuin puutteisiin, joita piirustustaidossani oli (ja on yhä). Ajattelin kuitenkin, että ehkä muutamassa vuodessa asiat muuttuvat, mangasta tulee valtavirtaa, skenet sekoittuvat enemmän ja piirtäjille aukenee mahdollisuuksia…

Toisin kävi.

Manga ja ”kaikki muu” ovat yhä erillään, ja eri ryhmät eivät ilmeisesti tiedä toistensa tekemisistä juuri mitään. Eikä siihen kuulemma koeta tarvettakaan, ainakaan mangapuolella. Myös Otto Sinisalo kirjoitti asiasta Anime-lehteen viimeisessä Bedefiili muistelee-kolumnissa. Toive oli, että mangakulttuuri monipuolistuisi ja lukijat ylittäisivät rajoja puolin ja toisin. Mutta manga on Suomessa yhä pitkälti pikkutyttöjen juttu, mangaharrastajat ovat omassa poterossaan eivätkä juuri tule sieltä ulos, ”perinteisellä puolella” luetaan hyvin vähän mangaa ja mangapuolella muuta sarjakuvaa. Mangavaikutteitakin halveksutaan yhä, joskaan ei ehkä yhtä paljon kuin vielä muutama vuosi sitten. Niistä saattaa olla haittaa jopa kouluihin hakiessa.

Tämä sitten vaikuttaa erityisesti mangavaikutteisiin tekijöihin. Moni onkin irtautunut mangaskenestä ja lopuille ei löydy omaa kohderyhmää. Markkinoidako sarjakuvaansa mangaa vihaaville bedefiileille? Vai kenties mangapuolelle, jossa kulutetaan pääasiassa aitoa japanilaista viihdettä? Bedefiilit ovat oikeastaan usein myötämielisiä mangaa kohtaan, mutta olisikohan oikeampi paikka silti piirtää harrastuspohjalta doujinsheja muille mangafaneille? Suurin osa taitaa tehdä juuri näin. Tilanne ei onneksi ole ihan näin kärjistetty, mutta on hassua että Suomi pursuaa piirtäjiä jotka haluavat tehdä omaa mangaa, mutta silti mangavaikutteiselle sarjakuvalle ei ole kysyntää. Myönnettäköön että suuri osa tosin piirtää lähinnä yksittäisiä kuvia, ja kaikilla ei toki ole edes halua yrittää ammattilaiseksi. Mutta onko mangavaikutteisella piirtäjällä edes mahdollisuutta päästä eteenpäin harrastelijatasolta?

Olen vuosien aikana nähnyt runsaasti ihmisiä, jotka eivät suostu tutustumaan asiaan X sen takia, että heillä on siitä ennakkoluuloja. Manga on kuraa ja mangaernut ärsyttäviä. Suomalainen sarjakuva on kuraa. Milloin mikäkin on kuraa. Muistan, sillä itsellänikin oli lyhyt ”vain manga on hyvää”-vaihe, joka onneksi meni ohi yhtä nopeasti kuin tuli. Mangapiirtäjät ovat ahtaissa porukoissaan ja varsinkin nuorilla, sinänsä kunnianhimoisilla tekijöillä, on ollut hyvin vaikeaa kokeilla uusia välineitä, lukea jotain mikä ei ole mangaa tai hankkia vaikutteita jostain mikä ei ole joko mangaa tai nättiä. Tällä reseptillä saadaan kuitenkin hyvin yksipuolisia piirtäjiä.

Luovan työn tekijöille toitotetaan aina sitä että pitäisi olla kiinnostunut kaikesta ja tutustua kaikkeen. Moni ei liian nuorena osaa vielä ajatella näin, ja usein neuvot vain sivuutetaan. Kun kuluu muutama vuosi, ne tajutaan viimein itse ja jaetaan eteenpäin. Eli nyt seuraa perinteinen saarna:

Luovan työn tekijöille on tärkeää saada mahdollisimman paljon materiaalia jonka avulla työstää omia juttuja. Uusiin asioihin kannattaa tutustua, sillä kokeilematta ei tiedä löytyykö sieltä sittenkin jotain mielenkiintoista. Ulkona kannattaa katsella ympärilleen. Luonnoskirjaa on hyvä pitää aina mukana. Kirjastossa kannattaa selailla sarjakuva-albumeja, jotka eivät kuulu siihen omaan harrastukseen. (Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että pitäisi hampaat irvessä kuluttaa tuntikausia lukien jotain, mistä ei ole lainkaan kiinnostunut.) Taidenäyttelyissäkin voi käydä kun siihen on mahdollisuus. Esimerkiksi sellaiset tutut tekijät kuin Edelfelt tai Gallen-Kallela tarjoavat sarjakuvantekijällekin paljon. Tai vaikka Carl Larsson, jonka näyttely on tätä kirjoittaessa juuri tullut Ateneumiin.

Myös ”tylsiin” asioihin kannattaa kiinnittää huomiota, kuten esimerkiksi taustoihin. Poseerauskuvia on hauska piirtää, mutta ilman hyvin rakennettua maailmaa ja taustatyötä ei sarjakuvan maailma tunnu todelliselta. Monet sanovat tässä että aina taustoilla ei ole mitään merkitystä, sillä se mikä on tärkeää on mitä hahmojen päässä tapahtuu. Aina monimutkaisia taustoja ei tarvitakaan, ja kaikissa tapauksissa ei lainkaan. Mutta olen nähnyt lukuisia esimerkkejä siitä että taustoja olisi tarvittu, mutta tekijä ei ole jaksanut tehdä niitä. Myös ympäristön avulla voi kertoa hahmon tunnetiloista. Monesta shoujomangasta taustat uupuvat miltei kokonaan, mutta kun sarjasta tehdään anime, yhtäkkiä taustat ovat paljon suuremmassa osassa ja osaltaan auttavat tunnelman luomisessa.

Porukkaan kuuluminen ei ole paha asia, mutta liika eristäytyminen omaan poteroon voi kostautua. Ilman taustatyötä ja muista piireistä ammentamista meillä ei olisi esimerkiksi Kaoru Morin mangaa, Professor Laytonia tai vaikka Planetesia. Myös yhteydenpidosta muiden ryhmien välillä olisi varmasti enemmän hyötyä kuin haittaa, vaikka koettaisiinkin ettei oma skene tarvitse mitään kontakteja muihin ryhmiin.

About Get Inspired

Blog about comics

Posted on 22 helmikuun, 2012, in Artikkelit and tagged . Bookmark the permalink. 7 kommenttia.

  1. Kiva ajatus että skenet yhdistyisivät, mutta siinä on yksi ongelma: koko ajatus perustuu virheelliselle taustaolettamukselle. Tämä olettamus on se, että mangaharrastajia kiinnostaisi sarjakuva ylipäätään!

    Sarjakuvaharrastajia kiinnostaa sarjakuva, mangaharrastajia manga. Tästä joku voisi helposti vetää johtopäätöksen, että mangaharrastajia kiinnostaa sarjakuva yleisesti, koska mangakin on sarjakuvaa. Näin ei kuitenkaan ole, sillä harrastajien motiivit harrastukselleen ovat täysin erilaiset. Tiivistäen ja kärjistäen, sarjakuvaharrastajaa motivoivat erilaiset piirrostyylit ja niiden vertailu, ruutusommittelut, kerrontakeinojen erilaisuus jne. – sarjakuvaharrastajaa kiinnostaa siis sarjakuva _tyylilajina_.

    Tämä ei mitenkään välttämättä päde mangaharrastajiin. Usein näitä kiinnostaa mangassa toiseus, piirrostyyli ja mangan teemat. Mangalla ei toki ole olemassa yhtenäistä teemaa, mutta siinä on useita teemoja tai teemakokonaisuuksia, jotka toistuvat nimenomaan mangassa, mutteivät niinkään länsimaisessa sarjakuvassa. Esimerkiksi lähin shounen-toimintaseikkailuja (Naruto, Bleach, One Piece…) vastaava asia länkkärisarjakuvassa on supersankarisarjakuvat, jotka nekin ovat aivan eri asioita.

    Voi siis hyvinkin olla, että vaikka päältäpäin harrastuksilla on yhteisiä piirteitä, loppujen lopuksi niillä ei olekaan paljoa yhteistä: esimerkiksi vintage-autoharrastajalla ja amistuunaajalla ei ole kovin paljoa yhteistä, vaikka molemmat ovatkin ”autoharrastajia”. Eikä siinä ole mitään väärää.

    Toki on olemassa harrastajia, joita kiinnostavat niin länsimainen ”taidesarjakuva”, bedefilia, supersankarisarjakuvat, manga sekä koirasarjakuvat, mutta nämä ovat vähemmistöä – eikä missään nimessä voida väittää, että kaikkia edes PITÄISI kiinnostaa tämä kokonaisuus. Ei ole olemassa mitään ”kaikkien sarjakuvaharrastajien yhteisöä”, koska näitä eivät kiinnosta samat asiat – näiden harrastukset eivät ylipäänsä ole samoja. Ja se on ihan ookoo.

  2. Pakko kommentoida tätä artikkelia. Varmasti on niin, että mangaistit ja ns. perinteisen sarjakuvan harrastajat ovat erillään toisistaan – mutta siellä ns. perinteisen sarjakuvankin kentältä löytyy omat laatikkonsa. Tiedän sarjakuvaharrastajia, jotka lukevat vain ja ainoastaan Marvelin sarjakuvia, kenties vain ja ainoastaan X-Meniin keskittyviä sarjoja, eikä siinä ole mitään vikaa. Jos ranskalainen taidesarjakuva ei kiinnosta, se on ihan fine. Kaikesta ei pidä olla kiinnostunut, ainakaan kaikesta ei pidä tykätä.

    Itse luen sarjakuvia laidasta laitaan ja olen samaa mieltä siitä että varsinkin sarjakuvapiirtäjälle on hyödyllistä olla kiinnostunut hieman muustakin kuin yhdentyyppisestä taiteesta. Musta on kuitenkin vähän hölmöä vaatia nuoria pseudomangaa piirtäviä piirtäjiä monipuolistumaan. Tai vaihtoehtoisesti on hölmöä vaatia koirasarjakuvapiirtäjää piirtämään ihmisiä – vaikka ihmisten piirtäminen varmasti monipuolistaisi piirtäjän taidetta ja kehittäisi piirtäjän taitoja, ei siinä ole mitään vikaa jos piirtäjä kokee vain ne koirat omaksi jutukseen.

    Käsittääkseni Suomessa aika harva lyö leiville sarjakuvapiirtäjänä – suuri osa tunnetuistakin suomalaisista sarjakuva-artisteista on niin kutsuttuja harrastelija-piirtäjiä. Enemmistöllä sarjakuvapiirtäjistä sarjakuvien tekeminen jää siis sille harrastaja-tasolle (ja iso osa haluaa tietoisesti pitää sarjakuvat harrastuksena) ja kun jotain tekee omaksi ilokseen, silloin sen pitää olla kivaa. Jos oma käsitys kivasta on koirasarjakuvat, go for it. Jos oma käsitys nätistä tyylistä on Arina Tanemuramainen mangatyyli, niin go for it.

    Itse en oo törmännyt enää vuosiin siihen, että mangavaikutteiselle sarjakuvalle nirpisteltäisiin nenäänsä, enkä siis oikein tunnista artikkelissa esiteltyä, kärjistettyä tilannetta. Viimeksi ala-asteella olen saanut kuvisopettajalta oikeasti henkisesti karttakepistä siksi, että piirsin Dragonball-ukkeleita toisin kuin muut luokkatoverit. Yläasteella kuvisopettajat hieman vihjailivat kaikille oppilaille, että ”kannattaa harjoitella muutakin kuin mangaa”, mutta mun töistä ei sanottu mitään. Nyt kun oon pari vuotta pyörinyt kuvataide-painotteisessa lukiossa, en ole kertaakaan saanut kuulla vinoilua tai kritiikkiä siitä, että mun työt olisi liian mangamaisia – enkä mä ole ainakaan tietoisesti hylännyt manga- ja animeskeneä, ja omasta mielestäni mun tyylistä kuitenkin näkee aika selkeästi, että oon 90-luvun pokemonsukupolvea.

    En sitten tiedä millainen tilanne on muualla maailmassa ja miten yliopistoissa ja muualla suhtaudutaan siihen että vaikutteita on imetty nousevan auringon maasta, mutta kyllä mä tunnen & tiedän mangamaisesti piirtäviä ihmisiä, jotka ovat päässeet jatko-opiskelemaan arvostettuihin kouluihin… Saattaa siis olla, että mun käsitys ”ei kukaan dissaa mangavaikutteista tyyliä vain siksi että se on mangavaikutteinen!” saattaa olla varsin naiivi, mutta itse oon ollut kyllä havaitsevinani ettei artikkelissa väitettyä voimakasta kahtiajakoa enää ole – ainakaan piirtäjien kesken siis. Manga ja anime alkavat olla sen verran vanhoja juttuja, että on enemmänkin sääntö kuin poikkeus että nuorien sarjakuvapiirtäjien töistä voi spotata jaappanilaisperäisiä elementtejä.

    Lukijoiden keskuudessa kuilu perinteisen sarjakuvan harrastajien ja manga-harrastajien välillä voikin olla sitten todella syvä, mutta se on mun mielestä ihan okei. Kyllähän esimerkiksi musapuolellakin on selkeitä jakoja eri harrastajakuntien välillä – joku saattaa harrastaa intohimoisesti hevimetallia, mutta ei kuunnella mitään muuta. Toinen kuuntelee vain klassisia venäläisiä säveltäjiä ja pitää kaikkea muuta paskana. Toinen popittaa Lady Gagaa kuin viimeistä päivää, ja uhraa kaiken aikansa mama monsterin palvonnalle. Ja se on ihan okei.

    • Juu, yritin tekstissä mainita sen, että myös perinteisen sarjakuvan kentällä on omia laatikkoja. Lähinnä se tiivistyi tuohon lauseeseen ”Perinteisen sarjakuvan kentällä on lisäksi omia pienempiä sotia.” Olen kanssasi aika lailla samaa mieltä monesta asiasta, en suinkaan tarkoittanut että mangavaikutteisten tekijöiden pitäisi aina luopua siitä omasta jutustaan ja monipuolistua väkisin. Mutta noin opettajamaisesta näkökulmasta on aika turhauttavaa, jos lupaava tekijä piirtää vain samannäköisiä hahmoja poseeraamassa ja ignooraa sellaiset asiat, jotka toisivat lisää hyviä asioita hänen sarjakuviinsa. Moni ammattimangakakin on turhauttavan yksipuolinen, taustoja ei jakseta tehdä edes silloin kun niitä tarvitsisi tarinan ymmärtämiseen ja vanhat ihmiset näyttävät teini-ikäisiltä joilla on ryppyjä naamassa.

      Ole aika varma siitä, että liika putkinäköisyys kostautuu ennen pitkää. Siitä ei ainakaan ole haittaa että jaksaa olla kiinnostunut monesta asiasta ja katsella ympärilleen, vaikka ei olisi edes piirtäjä. Mutta se on totta että jos sarjakuvat jäävät harrastustasolle, ei asialla ole mitään merkitystä. Silloin on tärkeintä tehdä mitä itse tykkää, ja jos ei tee tilaustöitä, ei joudu tilanteisiin että pitäisi piirtää asioita joita ei halua tai osaa tehdä.

      Mutta on todella loistavaa jos vastakkainasetteluja ei enää ole (itsellä on ollut hieman huono oni, sillä edellisestä kerrasta ei ole kovin kauaa aikaa). Mutta tämä kirjoitus oli selvästi epäonnistunut monella tavalla, ainakin olen saanut tästä lähinnä huonoa palautetta. Mikä ei kyllä sinänsä yllätä. :’D

      • Noh noh, en nyt sinäänsä sanoisi että HUONOA palautetta, vaan että asia on herättänyt keskustelua ja pistänyt ihmisiä pohtimaan.

        Kuitenkin joissakin paikoissa ON kuitenkin liiankin hyvin julki tämä eriytyneisyys ja tämä tulee vastaan kirjastoista kouluihin. Kuitenkin jotkut ovat varmasti myös nyökytelleet päätään lukiessaan artikkelia, mutta eivät ole viitsineet kirjoittaa ja kommentoida perinteisellä ”ASIAA!” tai ”Yhdyn asiaan”, joten älä suotta kärvistele tai mitään sellaista. Kuitenkin minä (Takashi) yllytin sinua tähän kirjoittamiseen, koska itse juuri edelleen törmään tähän eriytymiseen ja valitettavasti kuulun siihen porukkaan, joka välttelee koiraeläinsarjakuvia lähinnä tämän Hopeanuoli-fandomi urpolun vuoksi (mutta se nyt ei varsinaisesti tähän liity).

        Jokainen asia herättää jokaisessa jotakin, niin negatiivisia kuin positiivisia ajatuksia *yrittää lohdutella totuuksilla, sillä kokee itsensä syylliseksi mahdolliseen huonoon oloon*

  3. No, lähinnä on tullut olo että kirjoitus on joko vanhentunut tai enemmistö ei koe asiaa ongelmaksi, bloggauksen voi ampua helposti alas järkevillä pointeilla. Itse olen kyllä valittanut aiheesta jo niin paljon, että mun ei tarvitse kuin sanoa ”manga” ja reaktio on heti että ”älä taas aloita”. 😀 Me runsaasti sekä mangaa että ”tavallista” sarjakuvaa lukevat taidamme olla aika harvassa, tai ainakin siltä välillä tuntuu?

    Ehkä noiden sotkeminen samaan länsimaiseen ”pseudomangaan” on huono juttu sekin, silloin sarjakuva ei löydä lukijoita tyylin eikä ulkoasun puolesta. Itse kuulun niihin joiden tyyli on liian mangaa, mutta sarjakuvan rakenne kuitenkin liian länsimaista, (mutta suurempi merkitys on kyllä puutteellisilla taidoillani joilla ei voi enää kilpailla, varsinkin kun ei ole edes markkinoita joilla kilpailla). Tuntuu että mangavaikutteita pitää olla joko todella minimaalisen vähän tai sitten sarjakuvan pitää muistuttaa mahdollisimman paljon aitoa mangaa.

    Tuohon mun edelliseen kommenttiin tuli muuten typo: pitäisi lukea että ”OleN aika varma”. Nyt se kuulostaa töykeältä hyökkäykseltä. 😛

  4. Kirjoituksessa ylipäänsä on hyviä pointteja, joista moni pätee mihin tahansa lokeroitumiseen (vaihtamalla muutaman avainsanat tämä pätisi vaikka siihen harrastelijakitaristiin jonka mielestä 80-luvun Metallica on ainoa oikea asia ja kaikki muu on roskaa).

    Tuo on kyllä myös totta mitä ylempänä kommentoitiin, että harrastamisen motiivit vaikuttavat siihen kuinka paljon on syytä hyppiä lokeroiden ulkopuolelle. Jos on kiinnostunut piirtämisen tai kerronan tekniikasta niin lokerosta on pakko pyrkiä pois jos haluaa kehittyä, mutta jos se kiinnostus on sisällössä ja kulttuurissa niin lokerosta ulos pyrkimiseen ei ole syytä…(noin muuten, kun en juuri mangapiirejä tunne, kuinka laajasti niissä harrastetaan muita japanilaisia kulttuurimuotoja kuin mangaa ja animea? Teeseremonioita, Murakamin, Kawabatan tai Oen kirjoja, Kurosawan tai Ozun leffoja, noh- ja bunraku-teatteria ja mitä näitä on?).

    Toki lukijanakin on virkistävää joskus löytää uusia asioita, olihan minullakin joskus 15-vuotiaana se malaise että nyt olen lukenut kaiken lukemisen arvoisen sarjakuvan, lukemattomat ja uudet ovat samaa juttua uudelleen paketoituna…no, ei se ihan ollut totta.

    • Kyllä sitä harrastetaan laajasti muutakin Japani-aiheista kuin pelkkää mangaa ja animea. Jos ei nyt ehkä ihan noh-teatteria?

      Mitä nyt olen kuullut niin aika monelle tuntuu myös olevan pääasia, että juttu tulee Japanista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: